Käyttöohje

Saimme veljeni perheeltä kissoille hankitun telttamallisen pedin, jota talon kissat eivät oikein oppineet käyttämään. Noh, ajattelimme, että ehkä nuorehko Neiti oppisi sitä käyttämään paremmin kuin vanhat kissat ja toimme teltan taloon jo ennen kuin kissa meille saapui.

Teltta on ollut totaalisen käyttämättömänä tammikuusta lähtien, vaikka Neiti von Oppenheimeriä yritettiin houkutella sinne kissanmintun avullakin. Sen ainoan kerran Oppu kävi koko teltassa sisällä asti haistelemassa minttumuruja, muutoin teltta on lähinnä lojunut nurkassa tiellä. Nyt Kärpän kanssa leikkiessä teltta kuitenkin meni kumoon, ja sille löytyi heti käyttötarkoitus:

Vaikka pohjalla on plyysipatja ja seinillä vaan karkeahko muovisen tuntuinen kangas, neiti valitsee selkeästi mukavamman. Olisikohan tässä vihje valmistajille?

Ota näistä nyt sitten selvää...

Kun ensin ollaan ihan kiltisti ja nuollaan kaveria puhtaaksi...


...ja sitten mennäänkin jo pyörivänä karvapallona tassut ojossa rääkyen ja hampaat vilkkuen...


Välillä pelottaa, kun Neiti von Oppenheimer näyttää painivan aika rajusti ja Kärppä on alimmaisena ja huutaa. Sitten kun kissat erottaa Kärppä kuitenkin kehrää tyytyväisenä ja on kohta heti nurkan takana väijymässä Opun häntää. Kai tuo aika ystävällismielistä painiskelua on kuitenkin.

Kuonokkain

Kissat ovat jo vähän lähentyneet. Yöllä vielä kuului murinaa, mutta aamulla Kärppä hyökkäili Opun kimppuun jo aika innokkaan näköisesti. Oppu oli vähän kauhuissaan ja näpsi välillä käpälällä takaisin, jos Kärppä kävi kimppuun. Juoksivat myös kilpaa edestakaisin, vuorotellen toinen kissa edellä.


Nyt illalla ei ole enää sähinöitä tai murinoita kuulunut, mutta Oppu on silti hieman varautunut tuon uuden karvaturriaisen suhteen. Kesken riehakkaan pesuhetken Oppu hyppäsi tuoliin (kyllä, kuvassa on myös Kärppä, jos oikein tarkasti katsoo) tarkistamaan tilanteen, mutta sai hyvin nopeasti Kärpältä käpälää naamalle, ja poistui taas kauemmaksi katselemaan.


Kovin tuo kissa tuntuu tuonne tuoliin hukkuvan (noh, sopiipahan "sisustukseen"). Veikeän punertavana näkyy nuo ruskeat läikät kyljessä.


Masussa on enemmänkin tuota punaruskeaa. Tänään kokeiltiin muuten leikata kynsiäkin ensimmäistä kertaa. Onnistui ihan hyvin, kun toinen rapsutteli ja piti Kärppää paikoillaan ja toinen naksutteli kynsiä. Vähän rimpuili, mutta aika hyvin rauhoittui kuitenkin. Ja palkinnoksi saatu kissanminttunaksu oli SUURTA herkkua. Meinasi syödä housutkin, kun nappi tippui aluksi syliin.

Suttukissan seikkailu

Tänään viiden jälkeen lähdin villapaitaan vuoratun kuljetuskopan kanssa matkustamaan kohti Kärpän pentukotia. Kärpän siskoista yksi oli jo lähtenyt maanantaina uuteen kotiin, ja oli kuuleman mukaan rääkynyt koko automatkan ajan kotiin saakka. Jännityksellä pakkasin pikkukissan koppaan, millainenkohan soololaulaja kopasta löytyy, kun lähdetään bussiajelulle? Perheen koira, Kärpän "mummu" esitti vastalauseen ja koetti kaivaa pikkulasta ulos kopasta, mutta niin vain kävi, että pääsin pikkukissan kanssa ovesta ulos. Ääntäkään ei kopasta kuulunut, joten ehdin jo miettiä, että muistinko oikeastaan pakata koko kissan sinne. Koko bussimatkan ajan Kärppä oli aivan hiljaa. Vain pieni temmellys kopassa paljasti, että siellä oli jotain elollista. Huima seikkailu, mentiin monen monta kilometriä pitkin Kuopion bussilinjoja. Uusi kokemus pikkukissalle.

Noh, entäs vastaanotto uudessa kodissa? Oppu haisteli koppaa innoissaan, ja kun luukku avattiin, muuttui talon alkuasukki yhtäkkiä kahden kissan kokoiseksi. "Siellä on tommonen....karvainen....tommonen....!"


Oppu sähisi ensimmäisenä. Sen jälkeen alkoi kuulua murinaa, aina kun kissat kohtasivat. Luulimme, että tuo julman kuuloinen murahtelu oli Opun tuottamaa, mutta lopulta paljastui, että se kuuluikin Kärpästä. Pelottavaa.


Ensimmäinen puoli tuntia meni Kärpältä vessaan tutustuessa ja Oppu kyttäsi kulman takana tai wc-pöntön päältä pikkukissan toimia. Vähitellen Kärppä uskaltautui tutkimaan myös muita huoneita, ja Oppu vilisti perässä korvat höröllä. Sitten löytyi hiiri. Ja toinen! Monta! Kiliseviä ja rahisevia! Uuden kodin tutkiminen unohtui hetkeksi. Oppu ei ollut tyytyväinen. "Kattokaa ny! Se leikkii MUN leluilla ja MURISEE mulle!"

Ruoka näyttäisi Kärpälle maistuvan (ajoi murinallaan jopa Opun pois ruokapaikalta, jo on röyhkeä pikkuneiti) ja ensimmäinen pissakin päätyi laatikkoon. Oppu haluaisi ehkä tutustua enemmän, mutta Kärppä murisee heti, jos Oppu menee liian lähelle. Kuonokkain voi vähän olla, mutta ei kovin pitkään. Näyttäisi siltä, että pikkukatti on tässä se rohkeampi osapuoli, joka pomottaa alkuasukasta, eikä toisinpäin kuten pelättiin. Oppu ei viitsi itseään tai reviiriään puolustaa, vaan menee suosiolla pois ja tulee myöhemmin taas lähelle tarkkailemaan.


Siinäpä oli suttunaamaiselle kissalle vähän seikkailua. Toivottavasti sähinät pikkuhiljaa laantuu ja kohta voidaan esitellä yhdessä kasassa nukkuvia kissoja.

Kaksi yötä...

...Kärppä Josefiinan saapumiseen! Lähden kuljetuskopan kanssa bussiajelulle keskiviikkoiltana ja noudan pikkuturrin kotiin.

Jännittää!

Neiti von Oppenheimer ei ole ollut moksiskaan, vaikka olen koittanut innostaa sitä ajatuksella uudesta pikkusiskosta ja leikkikaverista.

Yöllinen saalistaja

Nukkuva ihmisväki heräsi aamuyöllä kummalliseen muovipussin rapinalta kuulostavaan ääneen. Neidillä on tapana öisin vaeltaa ja lattialle unohtuneet muovipussit täytyy aina tarkistaa. Tämä rapina ei jäänyt vain tarkistukseen, vaan jatkui jatkumistaan. Lopulta oli pakko lähteä tarkistamaan, kun kissan kutsuminen sai aikaan vaan vastauksen "näyy". Neiti von Oppenheimer tallusteli jostain vessan ja keittiön suunnalta vastaan, eikä ihmisväki ensin meinannut löytää rapisevaa asiaa öisestä pimeydestä mitenkään. Tarkistuskäynti WC:ssä tuotti kuitenkin tuloksen:


Onkohan meillä luettu salaa Herra Mäykysen blogia ja otettu sieltä oppia kuinka vessapaperi tulee oikeaoppisesti raadella? Neidille ei jostain syystä ollut kelvannut seinällä telineessä roikkuva rulla, vaan saalistettavan täytyi olla koskematon käärö. Neiti tuli vielä oikein ylpeänä esittelemään saalistaan nau'unnan säestämänä.

Sylivauva

Neidin läheisyydentarve on tuntunut viimeaikoina lisääntyvän leikittämisestä ja paijailusta huolimatta. Ihmisväen työskentely tietokoneilla on hankaloitunut merkittävästi, kun Oppu tunkee itsensä vähintäänkin pöydälle, yleensä jopa näppäimistölle ensin istumaan ja sitten köllöttämään. "PIIP PIIP" sanoo tietokone, kun kymmeniä näppäimiä painuu alas yhtäaikaa.

Kompromissiin ollaan kuitenkin päästy, ja kun neiti yrittää työntää ahteriaan kohti näppäimistöä, siirretään huomiota hakeva kissaneiti syliin. Siihen Oppu yleensä suostuu jäämään ja nukkuu pitkiäkin pätkiä sylissä ja ihmisväki saa taas työskennellä rauhassa.

Nappula

Keittiön seinässä on outo nappula (a.k.a. pehmennin, ettei ovenkahva hajota seinää), joka on selvästi tarkoitettu saalistettavaksi.

Pyykkineiti

Syöksyn jälkeen kesti hetken, ennen kuin Oppu-neiti uskalsi jälleen kiivetä pyykkitelineen päälle. Pelko on kadonnut ja nyt passaa taas kiipeillä ja vähän myös torkahdella telineen päälle. Luulisi että nuo pyykkitelineen narut ei kauhean mukavalta tunnu, mutta ei vaikuta Neitiä haittaavan silti.

Keskipiste

Neiti von Oppenheimer päätti näin sarastavan kevään (!?) kunniaksi aloittaa ensimmäisen kiimansa aikalailla tarkalleen puolen vuoden iässä (tai niin tarkasti kun Neidin ikä nyt tiedetään, viiden kuukauden ikäisenä se meille myytiin, eli nyt alkaisi puoli vuotta olla täynnä). Neiti on siis tosiaankin päivien keskipiste tullessaan jatkuvasti kiehnäämään jalkoihin ja tarjoillessaan takapuoltaan mahtavan mäykynän säestyksellä. Ellei muu tehoa, niin sitten täytyy loikata pöydälle märisemään.

Noh, toistaiseksi ainakin Neidin on saanut hiljennettyä hellyydellä ja aktivoimisella. Leikkimisen ajaksi mouruaminen loppuu ja pallon perässä mennään vilkkaasti. Neiti myös suostuu elokuvatuokioiden ajan nukkumaan tyytyväisesti kehräten isäntäväen sylissä. Yölläkään ei kummempia mouruamisia ole kuulunut, vaan uni on maistunut myös kissalle. Ehkä jatkuva huutaminen väsyttää.

Se on siinä

Kyllä se nyt löytyi, uusi perheenjäsen. Varsin villi tapaus oli tuo uusi pörriäinen, jota tänään kävimme katsomassa. Siskojen kanssa oli kauheasti touhuamista ja kovasti tuntuu pikkuneiti pitävän kiipeilystä. Ja kyllä, sen naama on hassusti läikikäs, ei suinkaan likainen, kuten ensin itse kuvan perusteella arvelin.

Kuviin oli hankala kisua saada pysähtymään edes syliin ottamalla, siksipä tämän päivän teema onkin käpälät kohti jokaista ilmansuuntaa.


Leikkimisten jälkeen tuli väsy, ja vaikka touhutessa ei paljon ihmiseläjät pientä kiinnostaneet, niin rapsutukset ja silittelyt se otti vastaan hurjan kehräämisen kera. Nyt pitäisi vielä odottaa 27. päivä, että pentu on luovutusikäinen.

Sopivan kissan metsästys, vol 2

Koska viikonlopun käynti eläinsuojalla ei tuottanut tulosta, niin suuri kissanpennunmetsästys jatkuu vielä. Hopeanharmaa täplikäs tyttö oli kyllä vielä suojalla, mutta koska homma meni epäröimiseksi, niin totesimme, että ei. Toivottavasti sievä neiti saa ansaitsemansa hyvän kodin. Tuohon kissaan tosin olisi pätenyt edellisessä kirjoituksessani mainitsema termi "enimmäkseen kissa", sillä kyseisen kisun häntä oli syystä tai toisesta enemmän koiramainen, eli huomattavissa oli ns. "häntä heiluttaa kissaa" -oireyhtymä. En ole moista hännänheilutusta hetkeen nähnytkään.

Viime päivinä on ärsyttänyt mm. se, että kissanpentuilmoitelijat eivät vastaa sähköposteihin, vaikka kuinka asiallisesti kyselee ja kertoo minkälaiseen perheeseen pikkukisua olisi heiltä hankkimassa. Olemme tulkinneet hiljaisuuden siten, että kaikki pennut ovat jo saaneet uuden kodin. Jotkut sentään ilmoittavat puhelinnumeronsa, mutta kun parhaassa tapauksessa siihenkään ei vastata niihin aikoihin, kun täältä ehtii soittelemaan.

Tänään tuli vastaus yli viikon odottelun jälkeen eräästä osoitteesta, ja odotin jo sitä tyypillistä "sori unohdin kun kaikki pennut meni jo" -vastausta, joita on tullut viime päivinä katseltua useampiakin. Noh, sitä se olikin, osaksi. Kaikki pennut olivat jo varattuja, mutta eilen joku oli perunut, koska oli löytänyt ilmaisen kissanpennun jostain sijalle. Tämä sijaiskoti (löytökissan poikasia siis) pyytääkin huiman 30 euroa/pentu kattamaan kuluja.

Tarjolla oleva tyttökissanpentu olisi kuvan perusteella hyvin tummasävytteinen (ei ihan musta kuitenkaan) ja naamassa ainakin on erivärisiä läiskiä. Eli tumma kilppari, juuri semmoinen, jota olen aina haaveillut.

Nyt pitäisi enää odottaa, että pääsee vielä tutustumiskäynnille varmistamaan, että se on just meidän kissa ja sitten ehkä vielä hetki luovutusikään, ennen kuin pentu saapuu Neidille kaveriksi.

Miksei aika kulu yhtään nopeammin?

Tunnelirotta

Tunnelit, luolat ja onkalot ovat Neidin suuri rakkaus. Oli sitten kyseessä muovipussi, reppu, tai ryppy matossa, on hyvin todennäköistä, että sieltä pilkistää kissa, joko kuono tai hännänpää. Luolaston ei tarvitse olla edes valmis, että se kelpaa Neidille. Jo pelkissä perustuksissakin viihtyy oikein hyvin. Toisinaan on onni saada käyttöönsä laajempi tunnelikompleksi, joka saattaa sisältää makuukammion lisäksi useitakin sisäänkäyntejä. Näistä onkin hyvä vaania, mikäli ulkopuolen tapahtumat pääsevät lepoa häiritsemään.


Kelpaapa luolasto leikkikentäksikin. Luolaan heitetty lelu on houkutteleva saalis, jonka mahdollisuudet paeta ovat toiveikkaasta asetelmasta huolimatta pikkutiikerin edessä olemattomat. Toisinaan saattaa pienen kissan pää mennä jahdin hurmoksesta sekaisin, ja saaliin perässä yritetään mennä vaikka luolan katosta läpi, mutta onneksi talosta löytyy myös hullu pykääjä, joka jaksaa rakentaa uusia tunneleita entisten sorruttua.

Perheenlisäystä

Neiti tarvitsee kaverin. Se on ollut selvää jo ensimmäisistä päivistä lähtien, ja jo ennen ensimmäisen kissan hankkimista oli puhetta, että kaksi niitä pitää olla. Nyt vaan tuntuu, että meillä on pieni kissattomuusongelma. Uuden tulokkaan löytäminen ei olekaan niin kauhean helppoa. Kriteereitäkin kun on ja vähän ehkä kranttujakin ollaan.

Ensisijaisesti taloon haluttaisiin pentukissa, tai ainakin nuorehko (kenties saman ikäinen kuin nykyinenkin, eli ½ vuotias) katti. Paikalliselle eläinsuojalle, josta neitikin siis on pelastettu, päätyy lähinnä aikuisia mirrejä. Toki nekin on hurmaavia, mutta silti epäilemme, että pentukissan kanssa sopeutuminen olisi helpompaa. Suojalla olisi nyt odottelemassa alle vuoden ikäinen täplikäs tyttömirri, jota olisi tarkoitus käväistä vielä katsomassa, jos vain suinkin ehtii ennen kuin kissa katoaa uuteen kotiin.

Talon naisväki on ihastunut rotukissoihin, miesosapuoli ei niinkään innostu ajatuksesta. Naisväki sai kuitenkin houkuteltua miespuolen kuitenkin mukaan katsomaan erästä pientä bengalilasta Cayennen kissalaan täällä Kuopiossa. Pikkupoika oli sangen hurmaava, mutta miesväki ei sitten tykästynyt rotuun kuitenkaan. Höh, sanoo naisväki, ja toivoo salaa, että miesväki muuttaa vielä joskus tulevaisuudessa mielensä.

Ihan tavallisen väristä kissaa emme myöskään haluaisi. "Kiellettyjen" listalla on mm. yksiväriset kissat. Niinkuin värillä nyt olisi väliä, mutta naisväen päähänpinttymän takia tumma kilpikonnaväri olisi ihanne. Mitä vähemmän valkoista, sitä parempi. Noh, eihän sellaista tietenkään löydy. Onneksi tuo kilpikonnaväritys ei ole ehdoton. Ei Oppu-neidin väristä kissaakaan naisväki suunnitelmissaan nähnyt, mutta niin vaan neiti tarttui suojalta mukaan. Oikeasti pääasia on se, että seuraavakin tulokas olisi enimmäkseen kissa.

Ja sitten se viimeinen, johon tämä nyt vähintäänkin tuntuu kaatuvan: haluaisimme käydä katsomassa mahdollista pentutulokasta ennen ostopäätöstä. Kissojahan on suomenmaa pullollaan, mutta kun autottomana on hieman hankala lähteä katsomaan kissaa edes tässä lähiseudulla. Maatiaispentujakin tyrkytetään joka tuutista ilmaiseksikin, mutta kun ei huvittaisi hankkia sikaa säkissä.

Etsintä jatkuu. Pari lupaavaa juttua on kiikarissa. Toivottavasti lähiaikoina saa kirjoittaa tänne hyvistä uutisista.

Viherpiiperö

Koska Oppu on pureskellut kiipeilypuusta hapsottavia sisallanganpätkiä sangen ahnaan näköisesti, totesi ihmisväki, että ehkä pitäisi hankkia neitokaiselle ihan oikeaa ruohoa, jota järsiä. Niinpä taloon hankittiin piristävän vihreä vehnänorasruukku suoraan kaupan vihannestiskiltä, koska laiska henkilökunta ei jaksa odotella ruohon kasvamista (ehkä tätäkin kokeillaan sitten myöhemmin, kun jaksaa hankkia siemeniä ja multaa).


Neiti suhtautui ruohopuskaan ensin pienellä varauksella ja vain hieman nuuskutellen, mutta lopulta piti vähän maistaa. Ja sitten puska saikin kyytiä. En tiedä paljonko tuosta lopulta päätyy kissan sisuksiin, koska suurin osa korsista näyttäisi löytyvän joko puoliksi raadeltuna ruukusta tai silppuna lattialta.

Asennusta

Neiti von Oppenheimer on osoittanut suurta kiinnostusta kaikenlaisia asennus- ja korjaustöitä kohtaan. Kiipeily-/raapimalaudan rakentamisessa Neiti oli mukana erittäin touhukkaasti lähestulkoon kadottaen osan ruuveista lipaston alle. Tänään saimme viimein aikaiseksi asentaa hankitun peilin seinälle, ja tottakai Neidin täytyi taas tunkea utelias kuononsa kaikkialle.

Muunmuassa asennusohje täytyi tutkia tarkkaan, jotta ihmisväkeä voi sitten neuvoa, kun ne ei kuitenkaan osaa muuten. Osaamista tosin olisi ehkä helpottanut, jos neiti kissa ei olisi istunut asennusohjeen päällä. Noh, onneksi peilin kiinnittäminen ei vaikuttanut kauhean monimutkaiselta ilman ohjeitakaan.


Asennusvälineistä löytyi uusia tuttavuuksiakin. Porakoneen ääni oli aluksi vähän pelottava, mutta sitäkin piti silti tulla tuijottamaan ihmisväen jalkoihin.


Neiti von Oppenheimerin avustuksella (tai siitä huolimatta) peili saatiin kiinnitettyä kunnialla seinään.